Urheilusuorituksia

"Seksin aikana ihminen polttaa 360 kilokaloria tunnissa" luki vessamme ovessa Hampurissa. Samasta listasta löytyi muitakin elämästä selviytymiselle välttämättömiä faktoja, kuten " lukujen 1 - 100 yhteenlaskettu summa on 5050" ja "viimeinen dodo kuoli vuonna 1681".

Projektini alkaa olla lopuillaan, ja tuntuu etten päässyt käsittelemään yhtään niistä otsikoista, joita olisin toivonut voivani nostaa keskusteluun. Nyt teen sen kuitenkin viime metreillä reteästi. Julkaisen nimittäin mielipiteeni aiheesta diabetes ja seksi.

Tämä ei ole mitään K-18 materiaalia. Tarkoitus ei ole mennä yksityiskohtiin tai fantasioihin. Seksi nyt vain on aihe, joka on tuupattu kaikkiin otsikoihin, mainosmateriaaleihin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Miksi sitä ei siis voisi yhdistää diabetekseenkin?

Väittämä 360 kilokalorista tunnissa ei kuitenkaan ole aivan tuulesta temmattu. Seistessä kaloreita kuluu 147 ja shoppaillessa 169 per hyödynnetty tunti. Tosin hieman kyseenalaistan näiden tietojen lähdettä, mutta liialla kriittisyydellä aiheesta häviäisi kaikki hauskuus. Seksi siis on verrattavissa kalorienpoltossa urheiluun, kuten reippaaseen kävelyyn, krikettiin tai lapiointiin. Ja urheilun kanssa diabeetikon on oltava tarkkana.

Verensokeritasapaino on urheilussa olennaisessa roolissa. Korkea verensokeri aiheuttaa janotusta ja pissahätää. Oli kyse mistä tahansa urheilusuorituksesta, kesken treenien vessassa ravaaminen on rasittavaa. Korkea verensokeri aiheuttaa myös väsymystä ja tätä kautta innottomuutta. Ymmärtänette siis, että sekä seksi- että urheiluelämän kannalta hyvä sokeritasapaino edesauttaa onnistunutta suoritusta. Ja kuten viime viikolla eräälle diabeetikolle totesinkin, "jos korkealla verensokerilla suusi on kuiva, miten luulet muiden limakalvojen toimivan?".

Matala verensokeri urheilun yhteydessä on vähintään yhtä kiusallinen. Matalan verensokerin oireet, jossa lihaksista alkaa kadota tunto ja pään sisällä ajatukset eivät tarkennu, yhdistettynä urheiluun johtaa poikkeuksetta urheilusuorituksen keskeyttämiseen. Oli kyse sitten maratonista, judo-treeneistä, uima-altaan mitasta tai kiihkeästä romanttisesta hetkestä, tilanne on ohi kun huone alkaa huojua. Ja surkuhupaisaa näissä kaikissa on matalaan verensokeriin liittyvä ahmimisen tarve "anteeksi valmentaja, vedän tässä nyt pussillisen sokeria" tai "anteeksi kulta, tarvitsen suklaata".

Tämän projektin aikana olen löytänyt ainakin tuhat ja yksi syytä hyvälle verensokeritasapainolle. Kuitenkin urheiluun ja sokerien kuluttamiseen liittyvä turvallisuudentunne on noussut yllättävän suureen rooliin. Jos ennen lenkkiä tiedän verensokerini, osaan sen mukaan arvioida syömiseni ja verensokerini myös parin tunnin päähän. Pari tuntia minun pitäisi siis voida olla turvassa isoilta heilahduksilta. Mutta toki on pakko myöntää, että vielä tähän ihannetilanteeseen on matkaa. Mutta tunnelin päässä alkaa näkyä valoa, ja se taitaa olla kaikkein tärkeintä.

Insuliinipumppu vs. monipistoshoito

Kaivelin harmaita aivonystystyröitäni pitkään. Minulla oli insuliinipumppu käytössäni monta monta vuotta, mutta kuinka monta?

Insuliinipumppu on siitä kätevä, ettei tarvitse piikittää. Erityisesti niille, jotka eivät julkisilla paikoilla halua näppäillä ruiskujen kanssa, matkassa kulkeva pelikonsolin ohjaimen näköinen mötikkä vapauttaa kiusalliselta keskustelulta. Toisaalta teini-ikäisenä pumppu herätti huomattavasti enemmän kysymyksiä kun pistoshoito olisi luultavasti herättänyt. "Miks sulla on Ab-Tronic yöllä päällä?" "Eiks sua häiritse ku sussa on enemmän johtoja ku Frankensteinissa?" "Onks toi pommi??".

Luovuin pumpusta muistaakseni kesällä 2009. Kuopioon muuttaessani sitä ei enää ollut. Muistan lääkärini ihmetelleen ratkaisuani, mutta perustelin sen itselleni niin, että pumpun kanssa on liian helppoa. En mitannut sokereita, en tarkastanut missä mennään. Pumppu kulki matkassa ja useampi päivä ehti vierähtää ennenkuin pumppu huuteli että ampulli pitää vaihtaa. Ja olen ollut ratkaisuuni tyytyväinen.

Nyt kuitenkin kun alan tottua verensokereiden seuraamiseen, alan tulla hieman toisiin aatoksiin. Kaipaisinko takaisin johtojen ja piuhojen paratiisiin, erilaisen taiteenlajin äärelle? Sivuhuomautuksena siis, että projektini on sinänsä kantanut hedelmää, minulle on alkanut muodostua tarve tietää missä sokeriarvoissa mennään. Tähän hetkeen en voi kuvitella, että arvaisin insuliiniannokseni ilman että tiedän lähtötilannetta. Ja olen salaa kovin kovin ylpeä itsestäni.

Uskon että insuliinipumpuissa on tapahtunut tuotekehitystä matkan varrella. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vähemmän löydän pumpusta huonoja puolia. Pumppu toki ärsyttää taskussa tai vyötäröllä, se pitää aina asetella johonkin missä se ei olisi tiellä. Jos pumpun katetrin unohtaa vaihtaa vaaditun kolmen päivän jälkeen, kanyyli saattaa tukkeutua, ihon alle saattaa syntyä mätää ja arpikudosta, eikä insuliini imeydy. Sekä reiteni että vatsani ovat täynnä pieniä vaaleita pisteitä, jotka eivät rusketu. Itsepä jätin katetrin vaihtamatta vaadituin väliajoin. Mutta riittävätkö nämä syyt? Jaksanko siirtyä tutusta ja turvallisesta monipistoshoidosta takaisin insuliinipumpun maailmaan?

Mitkä ovat monipistoshoidon plussapuolet, joilla sitä voi perustella henkilölle joka ei osaa tehdä valintaa? Miksi kaikki diabeetikot eivät käytä pumppua, jos se olisi niin paljon helpompaa ja turvallisempaa, parantaisi elämänlaatua ja toimisi niin arjessa kuin juhlassa?

Kerran tosin jouduin hankkimaan iltapuvun sillä kriteerillä, että reiteen teipattu insuliinipumppu ei saa näkyä. Silloin jos joskus kaipasin pumputtomuutta järjettömästi.

Sokeritauti ja alkoholi

Alkoholi, huumeet, psyykelääkitys ja pornoteollisuus. Tervetuloa nykyajan murroksen äärelle, jossa tabut alkavat murtua ja sukupolvien väliset kuilut kiilautua. Vuosi vuodelta keskusteluympäristömme avartuu ja päiväkahvien teemat syvenevät.

Oma kokemuskenttäni diabeteksesta yhdistettynä huumeisiin ja psyykelääkkeisiin on jäänyt varsin vajaavaiseksi. Uskon kyllä että kumpaakin on tutkittu, mutta nämä tutkimukset eivät ole koskaan kävelleet vastaan. Mikäli joku osaa ohjata minut tiedonlähteelle, kävisin siellä mielelläni. Kuinka esimerkiksi LSD tai muu psykedeeli, joka aiheuttaa aistiharhoja, vaikuttaa diabeettisiin tuntemuksiin. Jokainen diabeetikko voi katsoessaan elokuvan "Fear and loath in Las Vegas" kuvitella sankareiden aistiharhaiseen maailmaan lisämausteeksi vielä tunnetilan matalasta verensokerista. Tämän mielikuvan kanssa ainakin itseni kohdalla olen varma, että huumeiset aistiharhat eivät päättyisi kauniisiin perhosiin ja vaaleanpunasiin Dumboihin. Ja rehellisesti sanottuna, en uskaltaisi kokeilla onneani.

Psyykelääkkeiden ja pornoteollisuuden vaikutuksesta diabeteksen hoitotasapainoon en osaa olla mitään mieltä. Alkoholin käytöstä minulla kuitenkin on mielipide.

Illalla lasi tai kaksi punaviiniä ohjaa verensokerini aamuksi välille 5.0-10.0. Tästä asiasta voi paremmin koulutetut olla mitä mieltä tahansa, mutta maallikkona väitän, että alkoholi tietyissä määrin laskee verensokeria tasaisesti. Esimerkiki siiderit ja lonkerot suuressa sokeripitoisuudessaan nostavat verensokeria kuten sokerikokis, mutta suurimman sokeripiikin jälkeen alkoholi alkaa poltella maksassa polttaen sokereita. Alkoholi ja juoman sokeripitoisuus ei tietenkään mene yksyhteen, mutta selkeää se on, että alkoholi vaikuttaa verensokeritasapainoon.

Teini-ikäisenä parin huonon alkoholikokeilun jälkeen diabeetikosta tuli varsin varovainen. Kun ensimmäinen sidukka sihahti auki, insuliinit jäivät reppuun, parhaassa tapauksessa kotiin. Pitkävaikutteinen tuli pistettyä, mutta sitäkin vähemmän kun normaalisti. So what jos verensokeri on yöllä korkea, kunhan se ei ole matala. Joskus teinilogiikassa tuli jopa ensin syötyä kunnolla, jotta verensokeri on korkealla. Siitähän seuraa kamala jano, ja sillon voi litkiä kaljaa poikien kanssa samassa tahdissa. Jatkuva vessahätä on toki kettumainen, mutta tuntui rakontyhjentämisen tarve vaivaavan kaikkia muitakin. Ja eipä tähän kukaan vanhempi ja fiksumpi olisi voinut puuttua, koska asiasta ei tietenkään koskaan puhuttu. Kai ne ostariteinit leikkipuiston penkillä tiesivät, että blondilla on sokeritauti, mutta se siitä. En tietääkseni aiheuttanut sillä muille huolta.

Valpuri sen sijaan kerran irrotteli teininä tosissaan. Insuliinipumpun nimittäin. Matalan verensokerin pelossa useamman teiniviinashotin jälkeen pimu ajatteli loogisesti, että on turvallisempaa olla ilman insuliinipumppua. Tavallaan taustalla on ehkä jopa ihan järkevä ajatus: Jos ympärillä on idiootteja, joista joku keksii kuinka näppäinlukko avataan ja teiniviinaa on tullut nautittua tajunnan hämärrykseen asti, ei kukaan voi "vitsinpäiten" yliannostaa diabeetikkoa insuliinipumpulla. Kun puoliltaöin Valpuria ei tavoitettu puhelimella, käytiin likka hakemassa kotiin ja tilanne paljastui. Asiasta käytiin monta pitkää ja vakavaa keskustelua kyllä, mutta oikeaa lopullista ratkaisua yhtälöön diabetes + teini-ikä + alkoholi ei ole löytynyt. Yhtälöön on nimittäin ynnättävä vielä sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tarve, jossa kukaan ei halua olla erilainen itsestä riippumattomista syistä.

Teini-iästä en kuitenkaan tunne kovinkaan viisastuneeni. Tiistaina kävin ensin serkkuni kanssa syömässä Burriton. Ei niissä mitään hiilareita ole, yksi vehnätortilla ja kasviksia. Join PepsiMaxia. Seuraavaksi join oluen, toisen ja kolmannen. Luultavasti neljännenkin, istuin aloillani kuitenkin monta tuntia seuran aina vaihtuessa. Verensokerin mittasin joskus myöhään illasta, 19.9 enkä reagoinut asiaan kuin olkapäitä kohauttamalla. Ilta jatkui kaupunginosasta toiseen, seuraavan oluen äärelle. Monen mutkan kautta päädyin pikkutunneilla pizzajatkoille ja lopulta nukkumaan. Yhtään korjaavaa annosta ottamatta yhteenkään pizzaan, kaljaan, salasalmiakkiin tai matkakarkkiin aamuarvo oli 12.5. Yön aikana kävin tosin kahdesti vessassa ja join ämpärillisen vettä, mutta silti. Alkoholi ja diabetes on jännittävä yhdistelmä.


Toivoisin, että hoitohenkilökunta juttelisi näistä asioista. Ehkä näin jo aikuisiällä tällä ei ole niin väliä, mutta teini-ikäisenä olisin kaivannut asiasta avointa keskustelua aikuisen kanssa. Kyllä me kaikki tiedämme, että teini-ikäinen kokeilee viinalla läträämistä. Mielestäni vastuullisempaa olisi tehdä se avoimesti ja kiertelemättä, kuin väittää ettei sitä tapahdu. Silmien ummistaminen tuskin on koskaan edistänyt minkäänlaista kehitystä missään yhteiskunnassa.

Vaikeinta on tottuminen

Diabetes pitäisi aina saada sopeutettua kaikkiin elämäntilannemuutoksiin. Niin suuriin kuin pieniinkin.

Olen viikon verran käymässä kotikulmilla, kauniissa pääkaupungissamme. Repun kanssa siirryn nurkista nurkkiin jotta kaikki ystävät tulee tavattua ja kaikki kuulumiset vaihdettua. Ensimmäinen ilta oli heti ensimmäinen haaste.

Ystävä, jonka kanssa tutustuimme opiskelutouhujen timmellyksessä, ei ole koskaan kieltäytynyt sunnuntai-iltana oluesta. Niinpä me kohtasimme tuopin äärellä, ja siinä ohessa minä vielä natustelin mitälie sormiruokaa. Myöhään illalla teekupin äärellä minä mittasin verensokerin ystäväni käydessä vessassa. 21.4. Tähänastinen huippulukema. Siitä yöinsuliini ja yöpuulle, ja herätessä verensokeri oli 10.2.

Seuraavan illan istuin suklaarasian äärellä teinivuosien parhaan ystäväni keittiössä. Samainen ongelma toistui, verensokerimittari ja insuliinit unohtuivat käsilaukkuun eteiseen. Aamulla heräsin puoli tuntia ennen kellonsointia, koska verensokeri oli laskenut. Matala verensokeri on veemäinen vieraassa ympäristössä, kun ei koskaan tiedä mistä mitäkin löytyy ja löytyykö.

Onneksi pöydällä oli suklaarasian rääppeet ja kaapissa maitoa.

Oikeastaan jokainen päivä voisi alkaa näin.

Yösyömingit

"Oispa taas joulu niin sais yöllä syyä" luki entisen työpaikkani taukohuoneen seinällä. Jaksoin aina ihmetellä tätä, sillä itselläni nälkä ja ruoka-ajat asettuvat johonkin aivan muihin aikoihin kuin aamiaiseen tai lounaaseen.

Ensimmäisen kerran nälkä hiipii iltapäivästä kahden kieppeillä. Seuraavan kerran huomaan kiukuttelevani nälkäisenä noin kello kahdeksan illalla. Kun kello hiipii kohti puolta yötä, minä hiivin kohti jääkaappia. Ja vuorokauden vaihtuessa minulla on edessäni leipää, jugurttia, teetä ja suklaata. Kierre on valmis, tällä punttauksella ei nälkä yllätä aamutouhujen yhteydessä.

Nyt tämän pitäisi kuitenkin muuttua. Huomioimatta sitä, että kaikki terveysintoilijat kieltävät syömisen ilta-aikaan, aamiainen on päivän tärkein ateria. Lisäksi minun diabetestasapainoni vaatii aamiaisen. Yöinsuliini ei riitä kuljettamaan seuraavaan pitkävaikutteiseen, joten tilannetta tulee korjata normaalia reilummalla ateriainsuliinilla aamiaisen yhteydessä. Vaikka olenkin jo kaksi viikkoa joka aamu syönyt aamiaiseksi puuron banaanilla ja raejuustolla (kyllä, raejuustolla), en iltasyömisiini saa kontrollia. Uni ei tule tyhjään vatsaan, eikä ajatus tuntien päässä odottavasta aamiaisesta lämmitä ollenkaan.

En ole vielä keksinyt ratkaisua. Ajatus, joka piilee taka-alalla, on diabeetikon pelko lihomisesta. Kun verensokeritasapainoa alkaa korjata, tulee kohdattua matalia verensokereita valitettavan usein. Joka kerta täytyy syödä. Puntata hiilihydraatteja.

Insuliini on hormoni. Keho ei osaa käyttää verenkierrossa kulkevaa sokeria ilman insuliinia. Näin ollen pitäessäni insuliinitasapainoni kohdillaan, kehoni osaa käyttää sokereitani "oikein". Jos en liiku, kehoni lihoo. Jos liikun, verensokerini laskee ja syön. Dear Jammu, mitä teen? Nimim. tuleex musta nyt läski?

Näillä ajatuksilla vetäydyn nyt kookosleivokseni kanssa nukkumaan.

Valpuri kävi lääkärissä

Minä olen siitä onnellinen diabeetikko, etten ole koskaan diabetekseni kanssa yksin. Äidin luona käydessä meitä istuu sunnuntaina saman ruokapöydän ääreen viidestä osallistujasta kolme. Harvoin diabetes on puheenaiheena, mutta ruokapöydässä ei kukaan kavahda liuskoja, mittareita, insuliineja tai mitään siihen liittyvää. Joskus joku arvailee vanhempieni jumalaisten kokkausten hiilihydraattipitoisuutta.

Valpurin kanssa tulee usein puhelimessa analysoitua lääkäreiden mielipiteitä ja diabeetikkojen ohjausta. Tavallaanhan meillä ei olisi oikeutta arvostella, sillä onhan diabeetikoille olemassa ties mitä diabetesleirejä ja tukiryhmiä, mutta parhaaksi tueksi olen todennut omat verisukulaiseni.

Valpurin edelliseltä lääkärikäynniltä minulle jäi erityisesti mieleen erään ohjeistuksen muuttuminen. Koko ikäni lääkärit ja hoitohenkilökunta ovat aina painottaneet, kuinka insuliinikynän kärki täytyy vaihtaa jokaisen pistoksen jälkeen. Huonon omatunnon soimatessa löydän laatikoista ja käsilaukuista jopa avaamattomia pakkauksia erilaisia kynänpäitä. En minä muista päätä vaihtaa, yleensä vaihdan pään sen joko katketessa tai kynään ampullia vaihtaessa.

Kertakäyttöiset ruiskut tai piikit kuluvat tietysti käytössä. Vaihtamatta jäänyt kynän pää on paitsi epähygieninen, sen pistäminen myös sattuu. Toki ensimmäiset kolme päivää piikki uppoaa rasvakudokseen kuin jääpuikko kuumaan veteen, mutta myöhemmin tyhmäkin huomaa että kärki tulisi vaihtaa. Sitten se vain unohtuu, iho turtuu ja rasvakudokseen syntyy arpikudosta, josta insuliini imeytyy huomattavasti hitaammin verenkiertoon. Sainkin lääkäriltäni ärhäkän kiellon laittaa pistoksia insuliinimakkaraani. Tästä termistä kerron varmasti myöhemmin enemmän.

Mutta nyt ohjeistus on muuttunut! Lääkärini kehoitti minua vaihtamaan terän kerran vuorokaudessa kumpaankin kynään. Ei sillä, että olisin tätä vielä kunnolla omaksunut tavaksi, mutta Valpurin kanssa jutellessa keksimme maanläheisen ratkaisun: Se pistos, joka tulee aina muistettua, on niin sanottu "merkkipistos". Minä en esimerkiksi koskaan unohda aamuinsuliinia, sillä puolen päivän rutiineihini kuuluu kellon katsominen ja insuliinin pistäminen. "Merkkipistoksen" jälkeen tulee kynästä poistaa terä ja heittää se pois. Näin ei seuraavaa annosta tule pistettyä ennen kuin terä on vaihdettu. Näin myös tietää pistäneensä "merkkipistoksen", oli se sitten ilta- tai aamuannos.

Nyt minulla on nälkä. Olen juonut pannullisen kahvia, ja aamulla heräsin avopuolisoni aamiaistarjoiluun. Ennen paahtoleipää muistin verensokerin mittaamisen. Ja insuliinin. Olen ylpeä itsestäni, aivan kuin tästä alkaisi tulla huomaamaton rutiini.

Matalan verensokerin pelko

Väitän, että jokaista diabeetikkoa vaivaa sama ongelma. Pelko matalasta verensokerista.

Matalaa verensokeria kuvataan heikotuksena. Olotilana, jossa kädet tärisevät eikä ajatukset kulje kunnolla. Olo on fyysisesti heikko. Tarkemmin kuvailtuna lihaksistä häviää kaikki voima, kehon etäisyyksiä ei voi hahmottaa ja vain selviytymisvietti herättää aamuyöstä raahautumaan jääkaapille. Ja sitten on pakko syödä, ei vain paria keksiä vaan kymmenen. Monta lasillista maitoa. Suklaata. Banaani. Appelsiinimehua. Mitä tahansa jossa on sokeria.

Matala verensokeri on aina inhottava tila. Tapahtui se missä tahansa, mihin tahansa aikaan päivästä, missä tahansa seurassa. Vain toinen diabeetikko voi ymmärtää missä mennään.

Aamuyöllä laskeva verensokeri on siitä inhottava, että yleensä herää kylmästä hiestä märkänä säpsähtäen ja menee hetki ennenkuin itse ymmärtää missä mennään. Tasapainoilu makuuhuoneesta keittiöön on selviytymistarina. Lapsena isäni heräsi säpsähtäen ja juoksi keittiöön rymistellen koko naapuruston hereille, jos isille sanoi verensokerin olevan yöllä matalalla. Isi on myös diabeetikko. Avopuolisoni ei ole, ja tämä jää vain sänkyyn tuhisemaan kun ryömin pimeässä asunnossa Digestive-keksieni kanssa jääkapilta takaisin sängyn laidalle.

Sama pelko estää meitä usein pistämästä tarpeeksi insuliinia yötä vasten, juhlaillallisella tai ennen uimahallivuoroa. Pelko siitä, että kohta heikottaa ja on pakko syödä. Ja yleensä matkassa ei kulje jääkaapillista mutustettavaa, vaan muutama SiriPiri tai suklaapatukka.

 Juhlaillalliset ovat raskaimpia. Hiilihydraattien määrää neljän ruokalajin illallisella on mahdoton arvioida etukäteen. Voi olla, että alkuruoaksi tarjoiltu "salaatti" onkin peruna- tai makaronipohjainen. Tai pääruoalla pihvin ohella tarjotaankin vain höyrytettyä porkkanaa. Tai jälkiruoka suklaamoussen sijaan onkin kahvi ja konvehti. Ateriainsuliini pitäisi muistaa laittaa ruokailun jälkeen, jolloin vetäydytään savukkeelle ja seurustelemaan. Alkuskumppa, alkuruoan kanssa tarjoilu valkoinen ja pihvin kanssa punainen, jälkiruokakahvin avec ja lisäksi ruokajuomaksi olut tai siideri. Alkoholi vetää verensokeria alas, siiderin sokerit ylös, eikä mistään tunnu löytyvän järkevää ohjeistusta insuliiniannostukseen alkoholiannosten kanssa. Kesken juhlaillallisen matala verensokeri ei kuitenkaan sovi kuvaan. Kerran vetäydyin pääruoan jälkeen pois seurueesta syömään suklaata tajuttuani, että olen laittanut insuliinin kahdesti.

 Matalaan verensokeriin liittyy monta tarinaa. Osa hauskoja, osa ei ollenkaan. Kerran lapsena näin enkelin meillä olohuoneessa. Silloin oli jo ehditty soittaa ambulanssi, ja katseen tarkentuessa verensokerin noustessa lähelle normaalia valkoinen hahmo paljastui ensihoitajaksi. Kerran Saksassa join lasillisen sokerivettä, jotta ystäväni ymmärtäisi, että tämän kanssa on tosi kyseessä. Kaverin asunnolla sokeripitoisia vaihtoehtoja olivat riisi, spaghetti ja jauhot. Sokeriveden jälkeen asunnolta löytyi aina mehua, ja keittiön kaapin ylähyllylle oli ilmestynyt suklaalevy.

Viime yönä tein henkilökohtaista historiaa. Heräsin matalaan verensokeriin ennen kuutta, arvona 2.7. Join ison lasin maitoa, söin banaanin ja kolme Digestiveä. Kolmen keksin jälkeen kävin hakemassa vielä neljä lisää. Nopealla arviolaskurilla söin siis 2.7 verensokeriini yli 100 hiilihydraattia. Periaatteessa ehkä 30 olisi riittänyt, mutta se mikä riittää ei kuitenkaan ole se mitä kroppa sanoo tarvitsevansa. Ennen uudelleen nukahtamista laitoin insuliinia. Aamulla verensokerini oli 8.1. Uskokaa tai älkää, matalan verensokerin tuntemuksissani laitoin siis silti insuliinia. Enkä kuollut. Käsittämätöntä.

Verensokerin mittaaminen on... no sitähän se on

Minulla on kädessäni jokin Bayerin läpyskä, omaseurantavihko, jonka lopussa on mainoksia erilaisista verensokerimittareista. Minulla on ollut ehkä tuhat erilaista mittaria, jokaisessa hyvät ja huonot puolensa. Harvaan mittariin olen vaihtanut paristoa, joka ehkä kertoo siitä kuinka usein minä verensokeriani mittaan, tai kuinka usein kontrollikäynniltä jää matkaan uusi mittari.

Minä asustelin menneet puoli vuotta Hampurissa. Ennen lähtöäni pitkäaikaissokerini oli muistaakseni 9.4 ja nyt palatessani 10.8. Kyllähän sitä tyhmäkin tajuaa, epäsäännölliset elämäntavat, paljon olutta, ei säännöllistä liikuntaa lauantai-iltojen tanssilattioiden lisäksi ja verensokerimittari, jota tuskin purin matkalaukusta koko reissun aikana. Siinäpä resepti kauniiseen ihoon ja tasapainoiseen sieluun. Joulun jälkeen mittasin verensokerini ensimmäistä kertaa 27.1.2014. Itseänikin kauhistuttaa, mutta päivät vain jotenkin livahtivat. Sitten kun keksin ratkaisun, jolla itsepäisen ja laiskan diabeetikon joka ei ole tottunut seuraamaan verensokereitaan saa niitä seuraamaan, kerron kyllä. Ehkä painatan aiheesta lätyskän sairaalan odotustiloihin.

Ensi kerralla otan viikkoraportin mittaristani. Tällöin tulosten lukumäärän pitäisi olla suurempi, korkein arvo on varmasti enemmän kuin 18,9 ja keskimääräisiä testejä päivässä on ainakin 2. Jos yhtään tilastoinnista mitään tajuaa, huomaa tämän raportin olevan niin turha otanta kuin vain voi olla. Kattaa 31 päivää, päiviä ilman mittausta on 22. Nyt kun tämä on julkista tietoa, taidan häpeäni kanssa käpertyä mittareineni pimeimpään luolaan, kunnes minulla on aiheesta parempia uutisia.

Siinä me diabeetikot olemme kurjaa porukkaa, jos tasapaino heittelee, me selittelemme ja valehtelemme. En väitä, etteikö tämä koskisi ihmisluontoa noin yleensä, mutta diabetekseni osalta tämä korostuu minussa. Ja olen kuullut korostuvan monessa muussakin diabeetikossa. Selittelyiden ja tarinoinnin sijaan pitäisi vain tyynesti mitata se verensokeri ja toimia mittarin tulosten mukaan. Helppoa kuin makkara.

Keventämään raskasta tunnelmaani aiheen parissa haluan kuitenkin takertua selittelyihin ja osittain syyllistää jotakuta muuta kuin itseäni. Nauroin tälle itsekseni jo istuskellessani odottamassa lääkärini ilmestymistä vuosikontrollitapaamiseeni. Muuten, miksi lääkärit ovat aina myöhässä ja miksi odotustilat ovat niin epämiellyttäviä? Miksi ainoa asia johon voin kohdistaa katseeni on ruokapyramidi, josta ei löydy suklaata, vaahtokarkkeja, multivitamiinimehua eikä kuivattuja hedelmiä? Ja koska ainoa tilassa oleva 90-luvun jälkeen ilmestynyt asia on syyskuun Hymy-lehti, luen mielummin ohjeistavia esitteitä joilla elämäni saa kontrolliin ja minusta tasapainoisen, täyden, onnistuneen ihmisen. Ja siihenhän niitä ohjeita löytyy!

Pari lainausta haluan nostaa tässä esimerkinomaisesti esiin. Allaoleva ohjeistus on siis A4-paperin kokoinen, suunnilleen Calibrin fonttikoolla 13 pt painettu esite. Esite on kaksipuoleinen. Kyse on verensokerin mittaamisesta, ja esitteessä on ohjeet "step by step". Aloitamme esivalmisteluista, tästä valmistautuminen verinäytteenottoon ja sitten itse näytteenotto. Toisella puolella on verensokerin mittaus, mittarin koodin tarkistaminen ja mahdollisesti epäilyttävät tulokset ja virhelähteet. En kestä lukea tätä uudestaan läpi, sillä

minä en ole koskaan mitannut verensokeriani näin.

Minä pesen kädet, jos ne ovat likaiset, tuntuvat tahmaisilta tai muuten vaan vaativat pesua. En siis aina ennen verensokerin mittausta. En säilytä mittariani auringolta, pakkaselta ja muurahaisilta suojassa. Minä olen nuori nainen, jolla on käsilaukku, ja siellä se mittari kulkee kaiken muun roinan kanssa. Samoin ne mittarin liuskat. En tee kontrollimittauksia muilla mittareilla. Saatan "nipata" eli ottaa verinäytteen mistä tahansa sormesta. Saatan puristella verta, koska en halua rei'ittää sormeani uudestaan. En vaihda lansettia eli neulaa eli piikkiä eli mitälie rei'ittäjään tarpeeksi usein. Vaihdan sen sitten kun nippaaminen sattuu. Siis verinäytteen otto. Ei se yleensä satu. En kerää käytettyjä osia lasipurkkiin ja toimita niitä apteekkiin hävitettäväksi. Minä heitän ne sekajätteeseen.

Nyt juuri haluaisin tietää mitä verensokerini on, mutta koska mittarini on kytkettynä kiinni tietokoneeseen latautumaan, en voi mitata verensokeria. Arvaan paljonko laitan insuliinia puurokupilliseni kanssa, ja lähden koululle kertomaan ulkomailla suoritettavasta harjoittelusta kanssaopiskelijoille. Lopulta syön kuitenkin munkin tai pullan tai ainakin juon kahvin, joten tarvitsen varmaankin mittarini matkaan. Hankalaa tämä diabeetikon arki.

Olen joutunut lisäämään hokemaani "LompakkoKännykkäInsuliinitAvaimet" vielä sanan "Mittari". Se ei vain jotenkin synkkaa. Sitä pitää vielä hioa.

Maanantait tulevat joka tapauksessa

Makasin sunnuntain sohvalla ja tuijotin telkkaria. Hesburgerin Drive in-kaistalta en tilannut mitään. Kotona söin banaania, mandariinia, varmasti monta kiloa juustoa ja lauantain suklaista loput. Parantelin suomalaisen abtabus-kaljan aiheuttamaa olotilaa, vaikka oikeastaan voin kyllä ihan hyvin. Olin vain puhtaasti laiska.

Tänään on maanantai, ja aamu alkoi verensokerilla 8.8. Juon jo toista kupillista kahvia ja pohdin jaksanko raahautua uimahallille.

Edellisellä lääkärikäynnilläni otin matkaani vinon pinon esitteitä, joissa kerrotaan kuinka minun elämästäni tulisi täydellistä jos ryhdistäytyisin. Olen pyhästi päättänyt, että helmikuun aikana raahaudun nuo kaikki lätyskät läpi ja yritän ymmärtää niiden sielunmaailmaa, jotka moisia lätysköjä lähettävät painotaloille. Tähän mennessä en ole vielä koskaan käsittänyt mitä tehtävää ne palvelevat. Hoitohenkilökunta voi niistä varmasti kyllä kerrata itselleen tärkeitä asioita potilalle (anteeksi, asiakkaalle) toistettavaksi, mutta miksi niitä tuupataan minulle matkaan? Lukevatko muut diabeetikot näitä kesämökin ulkohuussin ulkopuolella?

Aion tänään myös asentaa verensokerimittarini purkuohjelman koneelle. Se tarkoittaa, että voin itse tarkastella mittausten muodostamaa käyrää ja keittiöpsykologian keinoin kehitellä ratkaisuja hoitotasapainolleni. Onhan tuo mittari minulla kohta vuoden verran ollut, pitäisi vain ottaa siitä enemmän iloa irti. Sen lisäksi tarkoitus olisi myös siivota. Nurkkiin kerääntyy yllättävän paljon roinaa, jollei sitä säännöllisesti pakkaa pois.

Uimaan, mittarin asennushommiin, siivoamaan. Voiko itseään palkita päivän päätteeksi jotenkin? Vaikka Fazerin sinisellä?

Elämä voi muuttua

Verensokerini oli tänä aamuna vartin yli kaksitoista 7.3. Näin näiden aamujen aina pitäisi alkaa. Miten minun pitkäaikaissokerini voi muka olla 10.8 jos aamuni alkavat näin?

Elämässä tapahtuu usein odottamattomia asioita. Olen jo pari viikkoa odottanut Diabetes-projektini aloitusta. Lauantaita, helmikuun alkua, jolloin otan itseäni niskasta kiinni ja arki ja elämä ja kaikki muuttuu. Annan siihen itselleni kuukauden.

Mutta sitten, elämä voi muuttua pitkällä tai sitten lyhyellä aikavälillä.

Perjantai-iltana istuin tylsistyneenä kotikoneen äärellä valmiina ottamaan Skype-yhteyden Ranskaan. Suunnitelmani oli, että perjantai kuluu kotona rauhallisesti ja lauantai-aamuna herään aikaisin ja aloitan tämän blogin. Kiroan muutamalla sanalla rauhallista arkea Kuopiossa, kun kaipaisin elämääni hymyjä ja sykettä. Kirjoitan turhautumisestani suloista sokeritautiani kohtaan ja rakkaudestani suklaaseen. Kerron, kuinka inhoan ajatusta verenpainelääkityksestä, ja kuinka sisäinen hiilihydraattilaskurini onkin vain hyvää arvausta jossa pienet insuliinitontut välillä pääsevät huutamaan BINGO. Turhautumisella tämän blogin ja projektin piti alkaa, minulla oli käsikirjoitus jo puoliksi valmiina.

Perjantaina, tammikuun viimeisenä olin käynyt kirjoittamassa kypsyysnäytteen. Opinnäytetyöni odottaa tallentamista Theseukseen. Plagiointitarkastuksesta työ oli tullut hyväksyttynä takaisin. Menneellä viikolla olen myös viettänyt 26-vuotispäivääni mustikkamuffinssiteen ja hyvän seuran parissa, vaikka samalla ehkä salaa kaipasin jotain hieman räväkämpää. Ajatukseni harjailevat takaisin Hampuriin, jonka katuja kuljin juuri puoli vuotta, kunnes tuli aika palata Suomeen suorittamaan opinnot loppuun.

Perjantai-iltana kahdeksan kieppeillä istun siis nojaamassa kirjoituspöytään. Maistelen kylmää kahvia, vaikka kahviahan ei saisi juoda enää niin myöhään. Jos ollenkaan. Odotan avopuolisoani saapuvaksi kotiin, vaikka ehkä mieluiten olisin vain rauhassa. Makaisin sohvalla katsomassa telkkarista hömppää. Kuulen ulko-oven avautuvan ja vilkaisen eteiseen. Oviaukossa on enemmän tulijoita kuin yksi.

Minun pienet siskoni! 24-vuotias Valpuri ja 19-vuotias Velvet. Elämäni ilopillerit! Olivat ottaneet junan Helsingistä ja toivat matkassaan iloa, onnea ja suklaata. Viinilasillisen äärellä perjantain vaihtuessa lauantaiksi unohtui siis tämän projektin aloitus täysin. Ja diabetes. Niinkuin se usein unohtuu.

Tänään alkaa kuitenkin uusi, tarkaavaisempi elämä. Ei se lääkärin suosittelema tavoite kytätä verensokereita kellon ympäri, taistella jatkuvasti matalia ja korkeita verensokereita vastaan, vaan sellainen, että elämä on tasapainoisempaa. Suloinen sokeritautini on tasapainoisempaa.