Valpuri kävi lääkärissä

Minä olen siitä onnellinen diabeetikko, etten ole koskaan diabetekseni kanssa yksin. Äidin luona käydessä meitä istuu sunnuntaina saman ruokapöydän ääreen viidestä osallistujasta kolme. Harvoin diabetes on puheenaiheena, mutta ruokapöydässä ei kukaan kavahda liuskoja, mittareita, insuliineja tai mitään siihen liittyvää. Joskus joku arvailee vanhempieni jumalaisten kokkausten hiilihydraattipitoisuutta.

Valpurin kanssa tulee usein puhelimessa analysoitua lääkäreiden mielipiteitä ja diabeetikkojen ohjausta. Tavallaanhan meillä ei olisi oikeutta arvostella, sillä onhan diabeetikoille olemassa ties mitä diabetesleirejä ja tukiryhmiä, mutta parhaaksi tueksi olen todennut omat verisukulaiseni.

Valpurin edelliseltä lääkärikäynniltä minulle jäi erityisesti mieleen erään ohjeistuksen muuttuminen. Koko ikäni lääkärit ja hoitohenkilökunta ovat aina painottaneet, kuinka insuliinikynän kärki täytyy vaihtaa jokaisen pistoksen jälkeen. Huonon omatunnon soimatessa löydän laatikoista ja käsilaukuista jopa avaamattomia pakkauksia erilaisia kynänpäitä. En minä muista päätä vaihtaa, yleensä vaihdan pään sen joko katketessa tai kynään ampullia vaihtaessa.

Kertakäyttöiset ruiskut tai piikit kuluvat tietysti käytössä. Vaihtamatta jäänyt kynän pää on paitsi epähygieninen, sen pistäminen myös sattuu. Toki ensimmäiset kolme päivää piikki uppoaa rasvakudokseen kuin jääpuikko kuumaan veteen, mutta myöhemmin tyhmäkin huomaa että kärki tulisi vaihtaa. Sitten se vain unohtuu, iho turtuu ja rasvakudokseen syntyy arpikudosta, josta insuliini imeytyy huomattavasti hitaammin verenkiertoon. Sainkin lääkäriltäni ärhäkän kiellon laittaa pistoksia insuliinimakkaraani. Tästä termistä kerron varmasti myöhemmin enemmän.

Mutta nyt ohjeistus on muuttunut! Lääkärini kehoitti minua vaihtamaan terän kerran vuorokaudessa kumpaankin kynään. Ei sillä, että olisin tätä vielä kunnolla omaksunut tavaksi, mutta Valpurin kanssa jutellessa keksimme maanläheisen ratkaisun: Se pistos, joka tulee aina muistettua, on niin sanottu "merkkipistos". Minä en esimerkiksi koskaan unohda aamuinsuliinia, sillä puolen päivän rutiineihini kuuluu kellon katsominen ja insuliinin pistäminen. "Merkkipistoksen" jälkeen tulee kynästä poistaa terä ja heittää se pois. Näin ei seuraavaa annosta tule pistettyä ennen kuin terä on vaihdettu. Näin myös tietää pistäneensä "merkkipistoksen", oli se sitten ilta- tai aamuannos.

Nyt minulla on nälkä. Olen juonut pannullisen kahvia, ja aamulla heräsin avopuolisoni aamiaistarjoiluun. Ennen paahtoleipää muistin verensokerin mittaamisen. Ja insuliinin. Olen ylpeä itsestäni, aivan kuin tästä alkaisi tulla huomaamaton rutiini.